Naamioitu unohdus

istut tyhjänä seinää vasten ja koet sitä kuuluisaa
itsensä ulkoistamista
puhut oloista työstä säästä tunteista
aavistuksen korkeammalla kun tarkoitus on olla
reipas arkipäivien sankarisuorittaja
mainitset parin päivän takaisesta flunssa-aallosta
että kun se iski nyt sinuunkin
(kun ripaus epäonnea on vain uskottavaa)
suopeasti jätät pois kohdat joissa
toivoit syntyväsi uudestaan kädet kasvoja venyttäen
vessan valojen kelmeässä hohteessa

aina kuulee kysyttävän
jossain vaiheessa jo liian pitkälle jatkunutta
että onko sinulla
joku jossain
ja sinä vedät ilmaa keuhkoihin
piirun verran yli normaalin
hetki hiljaista keräilyä ja irvistäen hymyilet
ettei sinulla aikaa sellaiseen

vastauksena usein ymmärtäväistä nyökyttelyä
että ei pidä liian aikaisin antautua
ensimmäistä ja viimeistä kertaa olet täysin samaa mieltä
ajattelet aamuja ja hänen sormiaan kylkiluidesi lomassa ja rohkeita tunnustuksia
kun vielä uskalsi oikeasti olla
ja niitä seuraava tuska päänkiristyksinä kyyneleet
naamioitu unohdus

hapuillen tukea katseilla nurkista
karvas maku pulssi kahdessasadassa
kädet sylissä piilossa pöydän alla

että ei

ei pidä antautua