Viimeinen sinulle

toivon ettet koskaan unohda

minä lähden
vielä joskus kasvot ikkunassa

minä lähden ja sinä

et osaisi nukahtaa ennen valoisaa

sinä kaipaisit
niin kuin minäkin

en ehkä yhtä lujaa

kaipaisin kuitenkin

ja kuten sinä
vannoisin etten koskaan unohtaisi
sinua kesää tai syreenipensaita

vannoisin hengästymiseen asti mutta tietäisit

en koskaan palaisi

surisit aikasi
kääriytyisit mustaan

et katsoisi ympärillesi ylittäessäsi katua

kuitenkin

vuosien päästä
sinä tapaisit uuden

paremman

silkkipaitoja ja saman parin sukkia
tilaisitte espressot
aina tuplana
kantakahvilassa ikkunapaikalla
kadun puolella

olisit alkanut taas pitää kukista

säilyttäisit minua lompakossa
plussakortin ja kirjastokuittien takana

et katsoisi kuin heikkoina hetkinä

kysyttäessä puistelisit päätä
puristaisit huulet tiukaksi viivaksi
kurkkuun nousisi pala
ei minä en halua puhua

vuosia kuluisi
sinä pysyisit kauniina
ostaisitte asunnon Annankadulta
hän pitäisi kädestä kaupungilla

ja vaikka vannoit

et enää muistaisi minua

(rakas 
ei runoutta
vain totuuksia)