Ennen aamua

hän on aina siellä
katselet pöytien pintoja ihmisiä heidän rohtuneita huuliaan paitoja
suosikkiyhtyeistä elokuvista elämänviisauksista
katselet kuin ohi meneviä liian nopeasti poistuvia
kuin pelaisit aikaa
näkyjä ennen näkyä

hän on aina siellä

aavistat ennen kuin tiedätkään
ajattelet ettet koskaan enää
näkisi ja jollain tapaa surullista helpotusta tuntien
siemaiset viimeiseen pisaraan nostat katseesi ovelle
(mielessä kotia kohti ja tiedottomuudessa huomiseen)

sinä nostat katseesi

ja hän on siellä

tukehdut tunteisiisi ja katseessa sinä tulit odottaen
kättä käteesi ja vihdoinkin kaikki tämä vääryys korjaantuisi

sinä näät hänet ja hän näkee sinut
nyökkää kuin muille
tavallisille niin ikään merkityksettömille
tutuille ehkä joskus tunnetuille

hän nyökkää

ja siirtyy toisten pöytään

Precious

I just simply stopped writing about her

she's not worth my words
and now -

though I have nothing to write about

- it's still better
better to be quiet than to waste such beautiful

precious words

on something so

soulless

Naamioitu unohdus

istut tyhjänä seinää vasten ja koet sitä kuuluisaa
itsensä ulkoistamista
puhut oloista työstä säästä tunteista
aavistuksen korkeammalla kun tarkoitus on olla
reipas arkipäivien sankarisuorittaja
mainitset parin päivän takaisesta flunssa-aallosta
että kun se iski nyt sinuunkin
(kun ripaus epäonnea on vain uskottavaa)
suopeasti jätät pois kohdat joissa
toivoit syntyväsi uudestaan kädet kasvoja venyttäen
vessan valojen kelmeässä hohteessa

aina kuulee kysyttävän
jossain vaiheessa jo liian pitkälle jatkunutta
että onko sinulla
joku jossain
ja sinä vedät ilmaa keuhkoihin
piirun verran yli normaalin
hetki hiljaista keräilyä ja irvistäen hymyilet
ettei sinulla aikaa sellaiseen

vastauksena usein ymmärtäväistä nyökyttelyä
että ei pidä liian aikaisin antautua
ensimmäistä ja viimeistä kertaa olet täysin samaa mieltä
ajattelet aamuja ja hänen sormiaan kylkiluidesi lomassa ja rohkeita tunnustuksia
kun vielä uskalsi oikeasti olla
ja niitä seuraava tuska päänkiristyksinä kyyneleet
naamioitu unohdus

hapuillen tukea katseilla nurkista
karvas maku pulssi kahdessasadassa
kädet sylissä piilossa pöydän alla

että ei

ei pidä antautua

Rehellisesti

kirjoitan paskaisista tiskivuorista
punajäljistä posliinimukeissa
välttelen tiettyjä aiheita
sellaisia kuten hän minä ja naurettavan pitkä aika

säälittäväksi tilanteen tekee se
ettei rappiota ole
luisun sohvan nurkalta toiselle
pöly tukkii hengitystiet
on keskipäivä pian en erota varjoja seinistä
kun ongelmaa ei ole on siitä tehtävä ongelma
miksi kukaan ei soita haluan olla yksin mutta haluttava
en tee tänään ruokaa minä laihdutan
puren poskien sisäpintaa mitäpä jos
mitäpä jos
mitäpä
jos

päätän olla boheemisti sekaisin
revin paidoista kainalot
kyllä dyykkasin Berliinin metrosta
ihan itse siitä luomukaupan kulmalta
piirrän kulmat lisään huuliin punaa
nyt lähden
nopeasti

pääsin ovelle hetkeksi pysähdyn
muistan hänet ja tahtomattani lyyhistyn
syöt minua sisältä nainen
kirjoitan muistiin ja potkin kengät jalasta

ovi on ja pysyy kiinni

säälittäväksi tilanteen tekee se
ettei muistikuvia ole

Unohdan huomenna

sinä et tunne mitään
enkä minä todella tunne sinua
onko ok jos ei puhuta
valitettavasti kun sielua ei
runoilla ehjäksi korjata

vannon huomenna unohdan
sinä pidät hereillä aamu neljään minä hukkuva
haukon henkeä lakanoiden laineilla
elossa vain varjoina katon rajassa
valehtelen katseilla kun tosiasiassa
minä en rakasta
en oikeasti
en edes leikisti kunnolla

Mielestä pois

teeskennellyt aplodit raikkaiden ristiriitojen varjolla
ylistys sanoille ilman painoa
mieletön merkitys on ei merkitystä lainkaan
kun raikasta on vain hiljaisuus
hulluus, kaunis
ei oikea

saastekaupunkien öissä tummuneet
kyynelsilmäsielut rohkein rykäyksin
takaisin asiallisuus ja hallinta
meissä on tunnetta
lukittujen ovien takana

näytän sulle kokonaisuuksia
revitään auki ja kunnolla

parillinen luku
vaaditaan tasapainoa
se mitä jää jäljelle on

ylimääräistä

ja me nukkatakit
joukko kukaan-ei-ymmärrä
taide on meissä ja me muualla
kun taide on hieno ja raaka ja kaikkea siltä väliltä
kyllä me tiedetään

orvokkisilmät ja pastellihiukset
kovia kokenut kultamussukka
karhein käsin
kaksin kasvoin
riemunkiljahdukset kun ääni päässä
minä en ymmärrä

polvet suoristaen aplodit tyhjyydelle

Viimeinen sinulle

toivon ettet koskaan unohda

minä lähden
vielä joskus kasvot ikkunassa

minä lähden ja sinä

et osaisi nukahtaa ennen valoisaa

sinä kaipaisit
niin kuin minäkin

en ehkä yhtä lujaa

kaipaisin kuitenkin

ja kuten sinä
vannoisin etten koskaan unohtaisi
sinua kesää tai syreenipensaita

vannoisin hengästymiseen asti mutta tietäisit

en koskaan palaisi

surisit aikasi
kääriytyisit mustaan

et katsoisi ympärillesi ylittäessäsi katua

kuitenkin

vuosien päästä
sinä tapaisit uuden

paremman

silkkipaitoja ja saman parin sukkia
tilaisitte espressot
aina tuplana
kantakahvilassa ikkunapaikalla
kadun puolella

olisit alkanut taas pitää kukista

säilyttäisit minua lompakossa
plussakortin ja kirjastokuittien takana

et katsoisi kuin heikkoina hetkinä

kysyttäessä puistelisit päätä
puristaisit huulet tiukaksi viivaksi
kurkkuun nousisi pala
ei minä en halua puhua

vuosia kuluisi
sinä pysyisit kauniina
ostaisitte asunnon Annankadulta
hän pitäisi kädestä kaupungilla

ja vaikka vannoit

et enää muistaisi minua

(rakas 
ei runoutta
vain totuuksia)